Näitä päiviä alkaa olee jo liian usein ku en tee mitään. Vähän huolestuttaa. Ei tää ole laiskuutta, ei varmasti. Mut mä yritän vielä, vaikka alkaaki olee vähän myöhä.

Hienoa on kuitenki se, että nyt on jotain mitä odottaa. Nähään sitten vuoden vaihteessa sen ihanuuden kanssa pitkästä aikaa. Ihanaa!!: hellyyttä, suukkoja, rakastelua... Uuh, suukkoja on kaikista eniten ikävä just nyt.

Nyt vois koittaa olla ahkera ennen lähtöä niin voi sitten olla siellä hyvillä mielin. Mulla on siis matka tiedossa, jippii :)

Nukkumisesta ei tule yksinkertaisesti yhtään mitään. Aivoissa ei liiku mikään, mutta unikaan ei tule.

Tulin laittaneeksi sille sitten viestin tänään kysyen vuodenvaihteen tapaamisesta. Ei vaivautunu vastaamaan. Illalla oli puhelin pois päällä sen tunnin kun yritin tavoittaa. Viesti meni kyllä perille. *u ku ei taas yhtään tiedä mitä sen pienessä päässä liikkuu. Ei vaan niinku voi olla noin vaikeeta sanoa, jos kiinnostus on lopahtanu. Aina jaksaa vaan jauhaa, että rakastaa kyllä eikä muita ole.

Ikävä tuntuu kyllä maailman latteimmalta ilmaukselta tästä tunteesta. Näin koko yön unia kiihkeistä suudelmista. En ole nähnyt häntä edes unissani aikoihin, varmaan nyt näin siksi, että kaivoin eilen esiin valokuvia vuoden takaa. Oh, mikä suloisuus!

Luin tossa taannoin erinäisiä kirjoituksia selibaatista. Olen sinänsä samaa mieltä monien kirjoittajien kanssa, että selibaattiin tottuu. Yllättävän helppoa se lopulta on, vaikka on aiemmin ollut erittäinkin aktiivinen. Asennoitumisesta se on kiinni. Onneksi haaveilua ja masturbaatiota ei kukaan pysty kieltämään. Niin ja kyllähän sitä selibaatin loppua tulee mietittyä, että kuinka maailman kiihkeintä sitten tulee...

Koskahan sitä uskaltais ottaa yhteyttä ja kestää puhelun seuraukset? Mieheni ei siis voi ottaa minuun yhteyttä, koska puhelut sieltä tänne maksavat maltaita, eikä hänellä ole mahdollisuutta nettipuheluiden soitteluun. Tekstiviestejä hän kyllä voisi lähettää, mutta ei nykyisin enää lähetä. Oli tarkoitus ottaa jo tänään yhteyttä, mutta ei... ehkä huomenna? Eeeehkä.

Uskalsinpa sentään sittenkin tänään lukea lopputyöohjaajani kommentit läpi, enkä kuollutkaan. Oikeastaan hän koitti tukeakin, tavallaan. Luettelemalla erilaisia metodeja, mitä voisin käyttää. Joista yhtäkään en ole kuullut ennen. UAAH. Mä olisin sopinu luonteeltani niin paljon paremmin hanttihommiin! Mulla on pitkä pinna, mutta inhoan epämääräisyyttä. Teen mielelläni töitä, mutta haluan nähdä työn tuloksen. Miksi hitossa toteutan vanhempieni saavuttamattomia unelmia jossain ****n korkeakoulussa? Voi perkele.

Huomenna pitää mennä töihin muutamaksi tunniksi. Jospa sen jälkeen illalla jaksais tarttua lopputyön nurkasta kiinni, edes hetkeksi. Ajatuski tuntuu erittäin vastenmieliseltä! Taidanpa silti lähteä nyt hakemaan lainaksi pari aihetta käsittelevää kirjaa. Enhän muuten pääse ikinä eroon opinnoistani ja se vasta tuskallista olisikin.

Voisiko olla terapeuttista kirjoittaa ylös päässä liikkuva epämääräinen massa, joka toisinaan valvottaa öisin, toisinaan ahdistaa, toisinaan saa hyvällekin tuulelle... ja vielä julkaista se? No, kokeillaan.

Tällä hetkellä elän maailman epätoivoisemmassa parisuhteessa, johon olen itse päättänyt uskoa, ihan oman mielenterveyteni takia. Johonkinhan tässä maailmassa on uskottava, ja kun usko itseen horjuu toisinaan, samoin usko korkeampiin voimiin, niin valitsin tähän elämäntilanteeseen rakkauden. Aijai, niin romanttista, että alkaa melkeen ällöttää.

Tällä hetkellä homma toimii kaukosuhteena, missä paino on sanalla kauko. Viimeisestä tapaamisesta on kulunut aika, jonka voi pyöristää vuoteen ja viimeisestä puhelinkeskustelusta on mennyt runsas kuukausi, joka meni näin:

"mikset vastaa puhelimeen?"

"no mä nukun, etkö voisi joskus soittaa johonkin normaaliin aikaan, sitä paitsi sähän sanoit, ettet aio enää soittaa"

"ai, etkö halua että soitan? oon odottanu sun lupaamaa tilannetta selvittävää viestiä jo liian kauan"

"no soita joskus päivällä niin puhutaan asiat kunnolla, mä nukun nyt" KLIKS

Roolituksen mahdollinen lukija saa päätellä itse. Yhdet yltiöromanttiset viestitkin tämän kuukauden aikana on vaihdettu:

"mitä kuuluu, mitä teet, mitä ajattelet meistä nyt?"

"olen töissä, kaupungissa x, entäs sinä?"

"olen nykyään töissä opiskelun lisäksi, kaikki muu niinkuin ennen"

Seuraava tapaaminen on alustavasti sovittu vuoden vaihteeseen, mutta juuri nyt en voi ottaa yhteyttä ja kysyä onko tapaaminen kenties vielä voimassa. Pelottaa, että sen sijaan, että kaikki menisi ihanasti ja kauniisti, voisi myös tulla lopullinen niitti ja mihinkäs sitten uskon? Usko itseen ei ole osoittanut vahvistumisen merkkejä, enkä vielä ole liittymässä helluntaiseurakuntaankaan.

Usko itseen on rapistunut viime aikoina lähinnä opiskelun takia. Opinahjossani on tehty selväksi, että koska olen valinnut lopputyöni aiheen itse, en ole oikeutettu saamaan siihen minkäänlaista tukea. En taloudellista, mutta en myöskään opastusta tutkimusmetodeista tai tutkimuksen muotoseikoista. Kuulema uusille opiskelijoille metodikurssi on pakollinen, proffan kommentti oli, että "no se on harmi, että sinun aikanasi sellaista ei ollut". Ulkopuolinen taho, jolle työtäni teen, on suhtautunut yhtä myötätuntoisesti. Kaikki pesevät kätensä ohjauksesta. Mutta siis, vaikka mielestäni vika on ulkopuolella, olen onnistunut siirtämään sen itseeni. Jatkuvalla syötöllä saamani kritiikki lyö aina hetkittäin maahan, josta kestää nousta koko ajan kauemmin. Ja olen työssä aika alussa. Siksi usko itseen opiskelurintamalla on aika heikko... Mutta ehkä tästä taas noustaan.

Koska taloudellista tukea ei ole lopputyöhön tullut, olen tehnyt paljon töitä. Nyt työpaikkoja on kolme, mutta tarvitsisin ehkä neljännen. Tunteja on vieläkin liian vähän. Tuolla rintamalla on siinä mielessä helppoa, että olen tehnyt opiskelun ohessa töitä jo viimeiset 13 vuotta ja erilaisten väliaikaistöiden löytäminen on helppoa. Mutta aikaa ne tietysti vievät itse asialta.

Tällä viikolla annoin itselleni ansiotta vapaan viikonlopun, enkä ole tehnyt mitään. Urheillut vaan ja ihmetellyt. Sattui niinkin, että keskiviikkona yksi vieraspaikkakuntalainen oli kylässä ja pidimme hänelle parin kaverin kanssa seuraa kuppia kallistaen. Olen vähentänyt alkoholin käyttöä rankasti varsinaisista teinivuosista, mutta kun juon, sattuu näitä ylilyöntejä. En harrasta koskaan "yksien" juomista, vaan aina kun lähtee, lähtee kunnolla, kerran kuussa tai kahdessa. Hauskaa oli, joskin loppuilta on häipynyt mielestäni kokonaan. Onneksi sitä vietimme jo turvallisesti kaverini kotona.

Sattui kuitenkin jotain, minkä takia vähän ahdistaa. Aamuyöllä yksi miespuolisista kavereistani kömpi viereeni ja alkoi käpälöidä. Vastaavaa on sattunut hänen ja muidenkin toimesta aiemmin. Vastusteluni taso riippuu aina humalatilasta. Joskus homma voi tuntua sillä hetkellä jopa ihan mukavalta, mutta jälkeenpäin olo on aina kuin raiskatulla. Onneksi en siis kuitenkaan tiedä miltä raiskaus tuntuu. Ihmetyttää mistä nämä tyypit kuvittelee saaneensa luvan kosketella minua kun olen puolisammunut. Paras olisi tietysti lopettaa humalahakuinen juominen kokonaan, ettei moista sattuisi. Juominen ei ole minulle niin tärkeää. Silti ärsyttää, että mun täytyis rajoittaa omaa elämääni siks, että joku ahdistelee mua.

Siinä vähän taustaani. Nyt yritän koota itseäni uutta viikkoa varten. Järkyttävää, että keskiviikkoinen voi tuntua vielä sunnuntainakin. No, eipä tee mieli uusia vähään aikaan. Huomenna pitäisi kirjoittaa taas lopputyötä, mutta olen ajatellut käyttää ajan mieluummin pyöräni korjaamiseen...